torstai 4. huhtikuuta 2013

Raivostus!

Mua ärsyttää!
Se sai alkunsa siitä, kun mulle läheinen ihminen vähättelee liikuntaharrastustani. Ei arvosta uutta elämäntapaani, eikä saavuttamani saavutuksia.

Hän ei ollut huomannut ulkoista muutosta kropassani. Vasta kuin olin asiasta hänelle puhunut, huomasin päästä-varpaisiin ylettyvän katseen ja pienen hämmästyksen pilkahduksen silmäkulmassa. Se on mulle ihan ok, ja sitä arvostankin ettei ihmistä arvioida ulkokuoren mukaan. Mutta kyllähän sitä luulisi, että jos läheinen ihminen pudottaa painoa yli 20 kiloa, niin sen kuitenkin huomaisi.

Itse en ole hänelle halunnut mainostaa tästä asiasta ja olen yrittänyt muutenkin pitää sen suhteen ns. matalaa profiilia. Koska tiesin jo aiemmin, ettei hän arvosta tekemisiäni.

Miksi jotkut ääliöt eivät osaa nauttia ja olla iloisia muiden puolesta? Joillain se oma napa vain on se korvaamattomin ja ihanin asia maailmassa. Mun mielestä muiden ihmisten arvostaminen on hyvin tärkeä asia. Varsinkin, kun olemme tämän kyseisen ihmisen kanssa todella läheisiä.

Minun tulisi perua jumppatuntini ja salille menot aina silloin, kun hän saattaa tarvita apua tai seuraa. Vihdoin olen opetellut olemaan terveellisesti itsekäs ja sanonut, että mun elämässäni liikuntaan panostaminen on nyt prioriteettilistalla ensimmäisenä. Ei hän siltikään ymmärrä, tai halua ymmärtää. Olen vasta näin vuosien jälkeen tajunnut, kuinka kuluttavaa on olla hänen kanssaan tekemisissä.

Heti helpotti vähän, kun sain tänne jakaa raivoani.. kiitos :)

10 kommenttia:

  1. Toi on niin inhottavaa! :( Se on just pahinta, kun se tulee läheisiltä. Miulla on välillä vastaava tunne yhden läheisen kanssa, tulee jotenkin tosi arvoton olo. Mutta elämä on ja ihmiset myös. Onneksi olet oppinut olemaan itsekkäämpi, etkä tanssi toisten pillin mukaan. Tsemppiä siulle! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos en ihan väärin muista, niin muistelisin että säkin olet joskus kirjotellut tuosta sinun läheisestäsi.. Tuo "arvoton" on niin hyvä sana kuvaamaan oloa, jonka sellainen ihminen saa jaettua! Tsemppiä myös sulle :)

      Poista
  2. No jopas on. Ehkä hän on kateellinen koska olet muuttunut?! Ja ehdottomasti muutoksista pitää kommentoida, ne luo lisäuskoa omaan tekemiseen!

    Tsemppiä, jätä omaan arvoonsa ja jatka liikunnan parissa. Sen jälkeen olet takuulla paremmalla tuulella :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se onnellisuuden tunne on ihan korvaamatonta, kun joku on kommentoinut mun laihtumista.

      Ehdottomasti jatkan liikunnan parissa! Siitä usein saankin sellaiset angstit päälle, että kyllä taas jaksaa :)

      Poista
  3. En muista olenko koskaan kommentoinut, mutta jonkin aikaa olen jo blogiasi seurannut. Oma blogini löytyy mittaontaynna.blogspot.fi, jos kiinnostaapi. Välillä tuntuu siltä että toiset ihmiset eivät osaa olla toisten puolesta ikinä onnellisia, päinvastoin yrittävät lannistaa, jotta epäonnistuisimme tavoitteessamme.. Ehkäpä he itse haluaisivat myös onnistua jossain omassa asiassaan mutta eivät saa itseään niskasta kiinni jolloin toisen onnistuminen harmittaa ja helpoin tapa purkaa omaa turhautumistaan on vähätellä toisen saavutuksia. Pääpointtini, älä anna tämän ystävän lannistaa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, monilla on kuppi aina puoliksi tyhjä.. Kiitos tsemppauksesta, menenkin puolestani tutustumaan sun blogiin :)

      Poista
  4. Ja niin, onnea saavutuksista, oot tehnyt hurjan ison työn! :)

    VastaaPoista
  5. Siis et ole valmis peruuttamaan salille menoa, jos ystävä tarvitsee apua? Vai niin... Tämä kyllä jättää sanattomaksi. Mitenköhän se sinulle niin tärkeä toisen ihmisen arvostaminen sitten näkyy?

    Ehkä se ystävä arvosti sinua ihan sellaisena kuin olit ja hänelle se, paljonko painat, oli ihan yhdentekevä asia. On hyvin vaikea olla "ystävä" ihmisen kanssa, jonka elämän ensimmäinen prioriteetti on salilla käyminen. Olet siis muuttunut ulkoisesti, mutta olet myös muuttunut sisäisesti, etkä enää ole se sama ihminen, josta ystäväsi niin piti, ulkonäöstäsi huolimatta.

    Olen myös itse katkaissut välit yhteen liikuntaan hurahtaneeseen ystävääni, koska ystäväni, joka tosiaan oli hieman pullea, oli hauska ja rento ja hänen kanssaan oli aina kivaa ja hän otti muut ihmiset huomioon. Sitten yhtäkkiä sen ihanan tyypin tilalla olikin ihminen, joka saattoi puhua tuntikausia treenaamisesta ja ruoasta, jonka kanssa ei enää voinut mennä minnekään, koska elämä pyöri hänen saliaikataulujensa ympärillä, joka odotti jatkuvaa suitsutusta uudesta ulkomuodostaan ja joka oli itsekäs ja kireä ja kurjaa seuraa. Katkaistuani suhteen, hän kertoi kaikille, että olen kateellinen hänen laihtumisestaan ja siksi lopetin suhteen, vaikka olen aina ollut normaalipainoinen. Hänen ulkonäöllään ei kuitenkaan ollut asian kanssa mitään tekemistä, vaan hänen muuttuneen persoonansa.

    Huomaan, että uskot kokeneesi vääryyttä, mutta tämän tekstin perusteella minun sympatiani ovat ystävän puolella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin postaukseni vielä uudelleen, ja siitä voi toki saada hieman väärän kuvan..
      En halunnut tätä asiaa ruveta alunperin sen tarkemmin ruotimaan, mutt voin avautua kyseisestä asiasta hieman enemmän/tarkemmin..

      Kun hän on tarvinnut, kuinka tän nyt sanois.. "todellista" apua, en ole koskaan kieltäytynyt. Kuten lapsen hoitamisessa, haku päiväkodista, eläinten ruokkimisessa, ulkoilutuksessa, muuttosiivouksessa ja muutossa. Hän ei oikein pidä ruuan laitosta, joten ei edes kahden käden sormet riitä laskemaan kertoja, kun olen hänelle ja perheellensä tehnyt ruokaa valmiiksi pakastimeen jne.

      Yksi mutta tässä onkin, ettei hän osoita kiitollisuuttaan edes sanomalla "kiitos". Myöskään en ole saanut häneltä koskaan apua vastaavanlaisissa asioissa.

      Hän soittelee ja pyytää apua päivittäin sellaisiin asioihin, joista aikuisen ihmisen tulisi mielestäni aivan itse selviytyä. Esimerkiksi pyykkien silityksessä (silitän minäkin itse oman perheeni pyykit). Ikkunoiden pesu (olisi ymmärrettävämpää, jos pesisimme yhdessä vaikka molempien kotien ikkunat. Mutta aina se on jäänyt siihen, että vain hänen ikkunat pestään). Samanlaisia asioita voisi luetella vaikka kuinka.. Avunanto on aina ollut yksipuolista. Teen puolet pidempää työviikkoa, kuin hän. Joten mulla ei ikävä kyllä ole samalla tavalla vapaa-aikaa.

      Asia, josta tämä mun raivostuminen sai alkunsa, oli aika erityylisestä asiasta..
      Minun olisi pitänyt lähteä hänen kanssaan kauppaan, jossa varauksessa ollutta tuotetta olimme käyneet jo pari kertaa aiemminkin katsomassa. Eikä hän vieläkään osannut tehdä itse päätöstä. Kyse ei ollut mistään isommasta hankinnasta, vaan ihan parin kympin vatteesta. Tämän takia en todellakaan aio taas perua jumppaani. Tässä mielessä aion olla itsekäs ja mun mielestä se on tervettä itsekkyyttä.

      Ystävyytemme ei tähän kaadu, välillä on vain purettava paineita että taas jaksaa.

      Poista

Kysy, kommentoi, mitä vaan :)